Maijan ja Sarin Urmaksen tarina
Tarina tämän 62-vuosimallia olevan Volkswagen Grossraumin kanssa osaltamme alkoi keväällä 2012. Saimme auton kaverilta lainaan näillä sanoin: ajakaa, käyttäkää, tehkää ihan mitä vaan, mutta ikinä milloinkaan en autoa myy. Niin vaan kuitenkin kävi, että saman kesän lopulla me yllättäen oltiinkin onnellisia autovanhuksen omistajia.
Ensimmäisenä talvena kone tehtiin täysin uusiksi eikä hetkeäkään liian aikaisin, taidettiin edellissyksy liikkua pyhän hengen avittamana.
Kesät menivät tien päällä, kolmisen kymmentä
yötä kesässä autossa yöpyen.
Koitti syksy 2014 ja pitkään muhinut päätös oli tehty,
auto puretaan.
Niinpä me kahteen tyttöön vietimme kolme viikkoa autoa purkaessa. Vihdoin kaikki oli purettuna ja auto lähti puhallukseen.
Lasikuulalla ja – murskalla puhallettiin ja iloiseksi yllätykseksemme noudettavana oli ihan kokonainen auto eikä paria banaanilaatikollista puhtaaksi puhallettuja pellin paloja.
Puhalluksen jälkeen alkoi armoton pakerrus kaverin tallissa Salossa. Joka ilta Riihimäellä klo 21 alkoi tabletti ja puhelimet
plimputtamaan tallipäivityksiä kuvineen.
Tulipa tuon talven aikana tutuksi Riihimäki-Salo välinen tieosuus.
Osallistuttiin sen mitä osattiin ja pystyttiin, tai ehkä jopa vähän enemmänkin, kaiken näköistä hommaa tuli koettua, koitettua ja opeteltua.
Talvi meni. Juurikaan mitään siitä ei muista, vapaa-aika meni melko tiiviisti hoitaessa tarvittavien peltien ja osien tilaamisia.
Se on asteen haastavampaa näin naishenkilönä,
joka ei ymmärrä auton anatomiasta ihan hirveästi.
Iso kiitos kuuluu pitkäpinnaisille kavereille, kun jaksoivat jeesata!
Kesällä -15 auto kävi maalauksessa ja nähtyämme ensi kerran auton uudessa kuosissaan ilo oli suunnaton, vanha herra oli saanut arvoisensa värityksen.
Syksy ja talvi pakerrettiin sinnikkäästi autoa kasaan, välillä (lue muutaman kerran) meinasi usko loppua ja mikään ei tuntunut etenevän.
Ensi metrit puoleentoista vuoteen auto liikkui omin voin, kun se ajettiin tallista ulos trailerille, joka suuntasi American Car Show’hun.
Hieman oli hermostunut fiilis viedä auto ensi kerran ihmisten eteen ja vielä messukeskukseen. Autosta kun ei tehty missään nimessä näyttelyautoa vaan käyttöauto. Itsellemme tehtiin ja hyvin meidän näköinen auto siitä tulikin.
Projektin ensisijainen tavoite oli pelastaa Urmas.
Rankka rupeama, mutta kyllä kannatti!
Vuosien myötä ulkomuoto on pysynyt suht samana, syksyllä -20 Urmas kävi hakemassa maalarilta uuden kiillon niskaansa. Verhoilut ja sisustus vaihtuvat Urmaksessa useammin kuin verhot kotona 😊,
Maijan pistäessä Singerit laulamaan.
